HISTORIA

1940- ja 1950-luvut

Sotien aika

Vapaapalokunta-aate oli hiipunut 1930-luvulla. Kirkonkylässä Kyläjoen törmällä sijainneen Reinikkalan navetan palo vuonna 1939 oli viimeinen suuri palo ennen sotaa. Siinä kuoli 42 lehmää ja yksi sonni.Talvisota syttyi 30. marraskuuta 1939. Sota-ajan palotoimesta on vähän tietoa. Tulipaloja oli rauhanaikaa vähemmän, ellei mukaan lasketa sodan aiheuttamia tapahtumia. Nurmijärvellähän niitä oli vähän. Kaikki toiminta oli hiipunut, kun miehiä oli paljon sodassa ja elettiin sodan varjossa. Kotirintamalla nuorimmat ja vanhemmat sekä naisväki pitivät kotiseutua pystyssä.

VPK oli luovuttanut kalustonsa kunnalle. Vaatturi Armas Aalto ja konstaapeli Martti Dunderfeldt hoitivat sodan aikana palotoimen asioita. Molemmat olivat siihen aikaan keskeisiä henkilöitä Kirkonkylässä. VPK:n Letukka siirrettiin kylän keskeltä Sorvalta kauemmas turvaan Raalantien varteen Kirkkarin latoon. Punainen auto maalattiin valkoiseksi, ettei vihollinen ilmasta huomaisi sitä. Keskustassa vanhan kansakoulun, Antturin ja Sorvan talojen sekä Ahjolan tienoota pommitettiin sodan aikana niin, että koulun talonmies kuoli niissä. Yksi palopommi osui mainittuun Kirkkarin latoonkin, mutta ei syttynyt! Niin Letukka pelastui sodasta.

Kuntaan päätoiminen palopäällikkö

Sakari Peltonen suunnitteli jäävänsä armeijaan aliupseeriksi sodan jälkeen, mutta vakinaisen armeijan kokoa oli rauhansopimuksen perusteella supistettava ja miehiä kotiutettiin. Sakari Peltonen pääsi poliisiksi kotipitäjäänsä Nurmijärvelle. Poliisi oli tietysti paikalla myös tulipaloissa. Kerran 1940-luvun lopulla hän oli palaamassa kunnan rakennusmestari Niilo Laineen kanssa Satulin navetan palon sammutustöistä Nummenpäästä kirkolle. Siinä Laine otti puheeksi, että kuntaan ollaan perustamassa vakinaista palopäällikön virkaa. Hän kehotti Peltosta hakemaan ja tämä pienen harkinnan jälkeen siihen suostui ja kävi palopäällystökoulunkin.

Palopäällikön tehtävänä oli vastata kunnan palotoimesta. Puolivakinaisessa palokunnassa hoiti vaatturi Armas Aalto kalustoa ja varsinaisia palomiehiä oli varsinkin Kirkonkylän suurilta työpaikoilta sähkölaitokselta ja sahalta useampia. Aalto oli kahden palokunnan mies, hän toimi sekä vapaapalokunnassa että puolivakinaisessa, ei tosin samaan aikaan. Hänestä tuli 1950-luvun alussa Nurmijärven kunnan ensimmäinen päätoiminen palomies. Hän asui lähellä paloasemaa ja kiirehti sieltä pyörällä tai juosten asemalle hälytyksen saatuaan. Aina hän ei ehtinyt nousta edes pyörän päälle, vaan juoksi pyörän kanssa. Joskus hän joutui juoksemaan hetken paloauton rinnalla, sillä periaate oli, että ketään ei odotettu. ”Hänen vapisevasta äänestään kuuli heti, että nyt on kiire”, muistelee Esko Handolin Armas Aaltoa.

Palokuntatoiminta elpyi

Toisen maailman sodan jälkeen oli samanlainen tilanne kuin kansalaissodan jälkeen. Elettiin surun ja epäjärjestyksen keskellä. Kaikesta oli pulaa. Poliittinen tilanne oli jännittynyt. Vähitellen yhteiskunnan toimet käynnistyivät ja normalisoituivat. Katsottiin jälleen eteenpäin.

Vapaapalokuntakin oli pikkuhiljaa aloitellut sodan jälkeen uudelleen toimintansa. Kirkonkylällä oli kasvamassa joukko poikia, joista osa oli katsonut Reinikkalan navetan paloa Sorvan mäeltä. Paikan päälle ei poikia päästetty. Heitä alkoi kiinnostaa palokunta. Siinä oli tiedossa tekemistä ja toimintaa, pääsi touhuamaan koneiden kanssa ja varmasti taustalla oli myös toisaalta tieto vaarasta ja jännityksestä, toisaalta halu olla hyödyksi ja auttaa. Mielessä oli syttynyt kipinä, joka ei useimpien kohdalla ole sammunut vieläkään. Palokunta tarjosi toimintaa, ja mikä tärkeätä: siihen ei liittynyt politiikkaa, eikä se siten jakanut ihmisiä kahteen leiriin.

Urheiluseurat olivat kyllä alkaneet toimia, mutta siellä oltiin vahvasti joko svullilaisia tai tullilaisia, jotka hädin tuskin saattoivat tervehtiä toisiaan. SVUL oli oikeistolainen ja TUL vasemmistolainen urheilun keskusjärjestö, joihin kuului kumpaankin omat urheiluseuransa. Nurmijärvellä tuohon aikaan Jukolaiset oli SVUL:n ja Kunto TUL:n seura. Palokunta toimi samalla tavalla rajalinjojen yli kuin oli tapahtunut kansalaissodan jälkeen.

Kuka ehtii ensin palopaikalle?

Vapaapalokunta alkoi pian toimia epävirallisesti ja virallisestikin vuodesta 1949 lähtien. Syntyi jopa kilpailua puolivakinaisen ja vapaapalokuntalaisten kesken siitä, kumpi on ensin palopaikalla, tai kumpi on muutoin parempi. Siinä oli jotain samaa, kuin myöhemmin jääkiekkoseurojen välillä eräissä kaupungeissa. Palokuntien välillä vallitsi kilpailutilanne, jota ei aina voinut kutsua terveeksi. ”Ne yritti aina nokittaa meitä. Ei kerrottu, missä palaa, vaan lähtivät salaa. Odotimme usein autossa hälytyksen tuloa. Kun pilli soi oltiin valmiita lähtemään.”

Olihan kilpailusta hyötyäkin, harjoiteltiin ja yritettiin enemmän, tuettiin omaa itsetuntoa ja luotettiin omiin taitoihin. On muistettava, että palopaikalla sammutus- tai pelastustehtävässä toimittiin hyvässä yhteisymmärryksessä. Mutta oli kilpailusta ollut joskus suoranaista haittaakin, kun toiminnan varsinainen tarkoitus jäi varjoon, ja kun hälytys yritettiin salata, tai syntyi muuta viivytystä. Tilanne ei ollut aivan vieras seuraavinakaan vuosikymmeninä.

”Tilanne ei ollut hyvä, jotain oli tehtävä”, muistelee Sakari Peltonen. Hän kutsui Stenvallin talolle neuvottelun, jossa sovittiin palokuntien yhteistyöstä ja pelisäännöistä. ”Molemmille riitti kyllä töitä ja samoja poikiahan niissä oli”, sanoo Peltonen. Mukana Keskus-VPK: sta olivat muun muassa Yrjö Itäluoto, Viljo Penttilä, Kosti Jousi, Matti Valajärvi, Armas Aalto, Paavo Bergström ja Rainer Sorvari. Kunnalle ennen sotia luovutettu kalusto anottiin takaisin palokunnan käyttöön.

Kyläosastot lopettavat toimintansa

Kyläosastoja yritettiin saada 1950-luvun alussa uudelleen toimimaan, mutta se ei oikein onnistunut. Nummenpään VPK piti vuonna 1951 viimeisen kokouksensa ennen purkukokoustaan 30 vuotta myöhemmin. Keskus- VPK irrottautui kyläosastoista ja keskitti toimintansa Kirkonkylään. Lähipalokunta sellaisena, kun se oli vuosisatoja toiminut, oli muuttamassa muotoaan. Palokunta siirtyi pyörien päälle, ja se saattoi tulla toisesta kylästä. Sammutustyötä Keskus-VPK:kin teki koko kunnan alueella ja vaikka kunnanrajankin toisella puolella. Metsäkylässä ja Perttulassa toimivat omat VPK:t ja Rajamäellä tehdaspalokunta. Yhteistoimintaa näillä oli sekä kunnan että Uudenmaan pohjoisen palokuntapiirin puitteissa.

Kovin paljon tulipaloja ei siihen aikaan ollut, joitakin latoja paloi, muutama metsäpalon alku ja joskus kulotukset karkasivat vartijoiltaan. Navettapalot olivat ikäviä, niissä kun eläimet olivat aina vaarassa. Kunnan palopäälliköllä kyllä riitti töitä yllin kyllin ilman tulipalojakin. Hän suoritti palotarkastuksia, hoiti kunnan palokalustoa ja palotoimen hallintoa. Yksi suurpalo Sakari Peltosen palopäällikköaikana sattui. Nykyisen Hanko – Mäntsälä – tien varrella sijaitsevan Nopon tiilitehtaan palon johdosta palopäällikkö antoi suurpalohälytyksen ja sitä oli sammuttamassa palokuntia myös naapurikunnista.

Palokunnassa ei politikoida

Sodan jälkeinen aika oli poliittisesti jännittynyttä. Peltosen mukaan se ei palokunnassa näkynyt. Siellä oli mukana poikia ja miehiä ”reunasta reunaan”. Kunnan palotoimen ja VPK:n suhde ei ollut aivan selkeä. Puolivakinainen sai palkan kunnalta, eikä sen miesten ollut sopivaa hoitaa VPK:n asioita. VPK:n puolella taas eli vahva henki ja selkeä aate. ”Heitä sanottiin palkkasotureiksi, me olimme vapaapalokuntalaisia”, muistelee kirkonkyläläinen Paavo Korsisaari, yksi 1950-luvulla poikaosastossa palokuntauransa aloittaneista. Töihin hän siirtyi aikanaan isänsä linja-autoyritykseen, jonka toimitusjohtaja hänestä myöhemmin tuli.

Palopäällikkö Peltonen houkuteltiin parin vuoden jälkeen vakuutuksia myymään ja vahinkoja tarkastamaan. Hänen tilalleen kunnan palopäälliköksi valittiin vuonna 1951 Oskari Suominen Humppilasta. Erään väärinkäsityksen Peltonen haluaa vielä vuosien päästä oikaista. ”Minun väitettiin silloin toimineen Suomista vastaan. Yhtenä perusteena kai nähtiin se, että minut valittiin oikeistoenemmistöisen valtuuston aikana ja Suominen vasemmiston hallitessa. Mitään riitaa meillä ei kuitenkaan ollut”, sanoo Peltonen. 1950-luvulla palotoimen tila näytti parantuvan nopeasti. Rahaa alkoi saada myös valtiolta. Miehistöä koulutettiin, hankittiin uutta kalustoa ja autoja.

1950-luvun pojat

Palokunnasta kiinnostuneet pojat kokoontuivat vanhalla tallilla. Siellä päätettiin vuonna 1951 perustaa Keskus-VPK:n poikaosasto. Mukana oli puoli tusinaa kirkonkylän pojan viikaria. Pojat saivat kypärät ja pellavaiset työtakit. Yrjö Itäluoto lähti vetämään. Hän piti kylällä autokorjaamoa ja toimi aikanaan myös VPK:n varapäällikkönä. Myöhemmin 50-luvulla poikaosastoa johtivat myös Ilmari Kapanen ja Pentti Kaipainen.

Pojat ehkä olivat omasta mielestään kovia kundeja. ”Ikäraja oli 12 vuotta, minä olin vasta 11, mutta jostain kumman syystä minutkin hyväksyttiin mukaan”, muistelee Paavo Korsisaari.  ”Palokunta oli silloin yksi harvoja aktiviteetteja meille nuorille, ei ollut vielä oikein urheilutoimintaa ja palokunta oli täysin vapaa politiikasta.”

Valle oli tärkeä henkilö kylällä 1950- 60-luvuilla. Hän oli vaimonsa Railin kanssa kirjakauppaa ja baaria pitänyt, Vaasasta Helsingin kautta Nurmijärvelle muuttanut Valdemar Rautio. Valle oli hypännyt Lontoon kisoissa vuonna 1948 kolmiloikassa kuudenneksi ja on siksi edelleen yksi harvoja Nurmijärvellä asuneita olympiamenestyjiä. Vallen baarissa paloasemaa ja yhteiskoulua vastapäätä kokoonnuttiin, ja Vallen baari oli pitkään kylän keskuspaikka, jossa linja-autot pysähtyivät ja kaikki merkittävä tapahtui. Muutamat pojat hyppäsivät Parkkimäessä mäkeä. Siellä pidettiin suosittuja kilpailuja, joissa oman kylän pojatkin menestyivät. Hyppääminen vaati sekin rohkeutta ja oli jännittävää. Siinä oli ehkä jotain samaa kun palokuntatoiminnassa.

Palokunnan harjoituksia pidettiin kerran, kaksi viikossa. Harjoitukset olivat puolisotilaallisia, sodan muisto eli vielä vahvasti. Mukana oli sodan käyneitä miehiä kuten Kirkonkylän koulun johtaja Ahti Utti, joka on vieläkin monen silloisen pojan, nyt jo mieheksi varttuneen muistissa. Utti tuli sodasta kapteenina ja ylennettiin myöhemmin majuriksi. Hän piti tiukan kurin, mutta oli aina reilu. ”Ketään ei syyttä rangaistu”, sanovat miehet nyt ajan päästä. ”Silloin ne rangaistukset tietysti harmittivat.”

Ojennuksia ja riviin menoja oli paljon niin koulussa kuin palokunnassakin. VPK:ssa pojat saivat Armas Aallon tekemät puserot päälleen ja suikan päähänsä. Suikat valmisti Vihtori Penttilän yläkerrassa asunut Ida Kärpänen -niminen ompelija. Puserossa oli Letukan kuva. Hyviä tapoja pidettiin kunniassa. Kiroamisesta saattoi tulla joksikin aikaa erotetuksi, kuten kävi silloin 14-15- vuotiaalle Reino Vainiolle Nummelan palon jälkiselvittelyssä.

Salkkari ja muita muistoja

Palokuntaleirejä järjestettiin jo 1950-luvulla yhdessä lähipalokuntien kanssa. Toimintaa vetämässä oli muiden muassa nurmijärveläispoikien mieliin jäänyt Keravan palopäällikkö Berg. Leirimuistoja on paljon. Rusutjärven leirillä olivat Paavo Korsisaari ja Heikki Bergström vetämässä Salkkarin kanssa uistinta.

Salkkari oli legendaarinen – siinä iässä pojille muodostui monista aikuisista legendaarisia, vähän myyttisiä persoonia ja sellainen jos kuka oli seurakunnan nuorisotyönohjaaja Toivo Saloniemi. Heistä tuli esikuvia, joiden opetukset ja esimerkki säilyvät läpi elämän. ”Saloniemi ja A-mallin Ford kuuluivat yhteen. Koskaan emme ole niin paljon osallistuneet hartaustilaisuuksiin kuin Salkkarin aikana”, kertovat pojat. Keskus-VPK:ta perustamassa olleen kauppias Paavo Bergströmin poika Heikki Bergströmistä tuli sittemmin Helsingin seurakuntayhtymän hallintojohtaja. Nyt eläkkeellä ollessaan hän on palanut Nurmijärven Kirkonkylään.

Mutta takaisin leirimuistoon Rusutjärvelle: Jossain vaiheessa uistin jäi ruohoon kiinni. Salkkari riisui vaatteensa, otti siiman käteen ja sukelsi alasti veteen. Pojat odottivat hetken veneessä ja pian Salkkari tuli pintaan uistimen kanssa.

Reino Vainio oli Kirkonkylän ensimmäinen ”lättähattu”. Elämänuransa kauppiaana Helsingissä tehneellä Reinolla oli yhteyksiä myös Metsäkylään ja Helsinkiin. Hänellä oli vähän kaupunkilaisia tapoja ja sieltä oli peräisin tuo päähinekin, joka antoi nimen 50-luvun nuorisomuodin ja –kulttuurin suuntaukselle. Lättähatun ansiosta hän lensi kerran ulos seurakuntatalolta. Talossa toimi nuorisokahvila, jossa nuorten oli tapana käydä siihen aikaan. Kahvilaa valvonut pappi piti nuorisomuodin mukaista päähinettä ja ehkä pojan tyyliä muutenkin sopimattomana. Helsingin muoti oli vielä vieras Nurmijärvellä. No, Reiska kävi myöhemmin rippikoulun, muualla tosin, mutta samainen pappi vihki hänet kristilliseen avioliittoon.